sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Kasvain.

Tällä hetkellä kirjoittelen tarinaa nimeltä 'Kasvain', ja tästä saatte lukea juonen ja prologin kokonaisuudessaan:
_________________________


JUONI <


Kuvitteellisessa maassa nimeltä Usselon soditaan. Sota levittää myrkyllistä kaasua kuvitteelliseen kaupunkiin nimeltä Charliette. Kaasu voi aiheuttaa syöpää ja muita sairauksia. Mutta vain kymmenen Charlietten asukkaista sairastuu jonkinlaiseen syöpään tai kasvaimeen. 21-vuotias Karen Williams on yksi heistä ja alentuu aivokasvaimelle. Täten hän alkaa nähdä harhoja kuolleista, jotka olivat hänelle todella tärkeitä ja pystyy ikäänkuin keskustelemaan heidän kanssaan; kaikki tämä on vain pelkkää harhaa. Esimerkiksi kuolleesta aviopuolisostaan Lewis Smithistä, äidistään Miranda Williamsista ja parhaasta ystävästään Becky Laurensista.

Lewis kuoli, kun jäi bussin alle pelastaakseen nuoren tytön. Poika oli tällöin 20-vuotta. Miranda sairastui pahanlaatuiseen syöpään ollessaan neljänkymmentä. Hän koki muutamia leikkauksia, kunnes kolmannessa hän menehtyi. Becky taas tuli murhatuksi ollessaan vasta viidentoista.

Karen tapaa muutamia samassa jamassa olleita henkilöitä, joiden kanssa hän ystävystyy. Heitä ovat mm. Sarah Cullen, Valerie Longnice ja Rachel Laurens. Rachel on Beckyn sisko, joten he olivat hyvissä väleissä keskenään. Saadaanko kasvain pois, vai menehtyykö Karen?

PROLOGI

Makaan velttona valkoisella sairaalasängyllä silmät sirrillään. Minulla on huomenna leikkaus, jossa yritetään poistaa kasvaintani, minä mietin. Toisinaan erittäin hyvä, jos se saadaan pois, mutta pelkään menehtyväni leikkauksen aikana. Yhtäkkiä kuulen tutun äänen vasemmalta puoleltani:
"Hei." Säpsähdän ja käännän hitaasti päätäni. Lewis.
Ravistan päätäni silmät ummessa, ja hän on poissa.
"Älä nyt, jutellaan", kuulen jälleen sen samaisen äänen, tällä kertaa oikealta puolelta. Nousen istualteen ja katsahdan oikealle.
"Sinä. Sinä olet vain pelkkää mielikuvitukseni tuotetta!" ärisen hänelle. Hän huokaisee ja pudistaa päätään.
"Olinko minä kaksi vuotta sitten?" hän kysyy ja saa minut hiljaiseksi. "Olinko minä kaksi vuotta sitten sinulle vain mielikuvituksen tuotetta?" hän jatkaa.
Tiedän ettei hän ole oikea ihminen, vaan haudassa makaava ruumis. Pudistan hiljaa päätäni ja puristan sairaalasängyn lakanaa nyrkkini välissä, kaikkine voimineni.
"Minä olen sinun kasvaimesi, Karen, kuten ovat Becky ja äitisikin." Olin juuri aikeissa sanoa jotain, mutta en pystynyt. En voinut väittää vastaan. Ummistan silmäni ja kyynel vierii vaaleaa poskeani pitkin, silloin tajuan Lewisin olevan poissa.

On kulunut vartti ja yhä tylsemmäksi käy. Päätän haluta nousta jaloilleni ja mennä tapaamaan ystäviäni.
"Hoitaja", huudan karhealla äänelläni. Äänelleni tosiaankin on tapahtunut jotain viime päivinä, minä mietin mietteliäänä. "Hoitaja", yritän uudestaan. Ei ainuttakaan askelta tänne päin, vain vaimeaa puheensorinaa käytäviltä. Yhtäkkiä puhelimeni pirahtaa soimaan. Otan sen käteeni ja painan vihreää luuria vastatakseni siihen. Painan puhelimen korvalleni.
"Karen!" puhelimesta sanotaan. Hymy leviää kasvoilleni.
"Hei", vastaan jo iloisemmin.
"Onko pulaa jos tulen nopeasti käymään? Käyn vain ensin kaupassa", ystäväni Annie kertoo. Nyökkään itsekseni ja kysyn nopeasti:
"Hei, tuota, ehtisitkö sä ostaa mulle kurkkupastilleja? Kurkku on vähän kipeä."
"Joo, siltä sun ääni kuulostaakin", hän naurahtaa ja yritän epätoivoissani liittyä mukaan nauruun.

"Hoitaja!" huudan niin kovaa kuin pystyn. Katson ärtyneenä huoneen valkosinisiin seiniin ja hoitaja astelee sisään.
"Niin?" hän kysyy ja havahdun. Hengitän tiheään tahtiin ja sydämeni lyö tuhatta ja sataa. Hikipisaroita nousee kasvoilleni ja pidän katseeni kiinni yhä hoitajassa. Oikeastaan, äidissäni.
"Äiti", huohotan ja ravistan päätäni. Hän pudistaa päätään ja sanoo:
"Ei, minä se tässä, hoitaja. Näet harhoja." Hän kävelee minun vierelleni ja painaa vasemman kämmenensä hellästi olkapäälleni. Ravistan päätäni uudelleen ja painan silmäni tiukasti kiinni. Silloin näen vain tavallisen hoitajan, tummanruskeat kiiltävät hiukset ja pähkinänruskeanihon, sekä tietysti suklaanruskeat silmät, joita korostavat pikimustat ripset ja tumma luomiväri. Valkoisen paidan ja valkoiset housut.
Huokaisen ja rauhoitun. ~

torstai 14. heinäkuuta 2011

Novelli «

hihii c: jonku tämmösen vanhan löysin wordista. tai no, eihän tää nyt niiin vanha oo.
_______________________

Veriset askeleet.

Kävelin unenpöpperössä pimeää katua pitkin ja jalkani osuivat välillä syviin vesilammikkoihin. Jätin vain välittämättä. Istahdin märälle asfaltille, suoraan tämän kaupungin ainoan ja suosituimman baarin eteen, nojaamaan sen punaista tiiliseinää vasten. Tiukensin nopesti mustien tennarieni sinisiä kengännauhoja, koska ne olivat löystyneet. Yritin tehdä rusettia, mutta nauhat eivät tykänneet minusta. Lopulta päätin antaa periksi ja revin nauhat irti kenkien rei'istä. Muistelin hetkiä, kun olin karannut kotoa vuosia sitten ja jättänyt vaivaisen paperinpalan isäni vaalealle kirjoituspöydälle. Muistelin isäni sanoja, kuinka surullisilta ne kuulostivat kun hän jätti viestin vastaajaani.

Yht'äkkiä ovi avautui, se paiskautui auki. Hieman roteva mies sylki sanat suustaan:
"Mikä sua vaivaa, urpo? Mitä mä nyt oon tehny, että oon saanu tällasta kohteluu! Toi aloitti!" Hän ei huutanut, hän karjui ja osoitti kolmatta pitkää miestä, jolla oli yllään musta nahkatakki ja yli-isot tummansiniset farkut. Miehellä oli myös tumma siilitukka, toisinkuin muut pojista olivat täysin kaljuja.
"Älä vedä Mattia mukaan tähä, sä ite sekosit ja aloit riehumaan'', pienin miehistä väitti vastaan. Heillä oli tullut varmasti jokin niin sanottu baaririita. Tirskahdin hieman ja kaikki kolme käänsivät katseensa minuun. O-ou. Miehet katsoivat hetken toisiaan kummissaan, jonka jälkeen kohdistivat katseensa jälleen minuun. Kaikki kolme lähestyivät ja pienin heistä pamautti oven kiinni, jolloin sisällä olevien miesten kovaääninen keskustelu ja lasien kolinat lakkasivat. Nyt olisi sopiva aika juosta, mutta minä en pystynyt. Olin niin väsynyt. Oli keskiyö, jolloin pöllöt huhuilivat kiiluvine ja suurine silmineen, jolloin kirkas puolikuu oli tummansinisellä pimeällä taivaalla. Jalkani eivät kantaneet minua tarpeeksi. Olin juuri ja juuri päässyt baarinkin eteen ilman että horjahdin maahan - juuri ja juuri.
Rotevin miehistä tarrasi käsivarsistani ja nosti minut seisaalleni. Pienin kurotti karvaiset kätensä kasvoilleni ja asetti kellertävän maalarinteipin palan suuni eteen. Huomasin yht'äkkiä, että käteni olivat sidotut paksulla - ei niinkään pehmeällä - narulla.

Kului pari minuuttia ja tunsin piston kaulassani. Tuntui kuin jonkinlaista myrkkyä virtaisi suonissani. Jonkinlaista inhottavan tuntuista myrkkyä. Sitten silmissäni sumeni ja kuulin lopuksi vain vaimeaa miesten naurua.

En tiennyt kauan olin ollut pökerryksissä. Se tuntui ikuisuudelta. Kuin henki olisi lähtenyt vähäksi aikaa. Aukaisin pikkuhiljaa raskaita silmäluomiani - ne tuntuivat raskailta. Olin pienessä huoneessa, hyvin pienessä huoneessa. Lattia oli täysin musta ja seinät valkoiset, siellä sun täällä oli punaisia veritäpliä. Lattia tärisi, samoin ikkunasta katsoessani maailma liikkui. Olin autossa!
Minne minua vietiin, miksi olin täällä, mitä olin tehnyt? Mieleni lateli kysymyksiä, mihin en saanut vastauksia.
''Kattokaa, typy heräs'', kuului möreä miehen ääni seinän takaa. Seinässä oli pieni ikkuna, jossa oli mustat kalterit, vähän kuin vankilassa. Sieltä näkyi etupenkeille. Mumisin teippi suuni edessä, ymmärtämättä itsekään mitä minä yritin selittää.
''Ei hätää, kohta ollaan perillä'', yksi miehistä kertoi ja nauroi ilkeällä naurullaan heti lauseen perään.

Auto pysähtyi ja lensin suoraan seinää päin. Auts, minä mietin. Minua pelotti. Minua ihan tosissaan pelotti nyt ja ihan hirveästi! Kyynel vieri poskeani pitkin ja ummistin silmäni. Jouduin kuitenkin avaamaan ne, kun ovi avattiin. Minut nostettiin ulkoilmaan asfaltille seisomaan. Mielessäni kävi eräs idea, kun Matti tarttui käsistäni kiinni, jotka olivat sidotut: potkaisu pojan haarojen väliin ja karkuun juokseminen, mutta se tuntui hyödyttömältä. He saisivat minut jokatapauksessa kiinni!

Minut raahattiin sisälle pieneen tummanruskeasta puusta valmistettuun mökkiin. Tiirailin vähän aikaa seiniä ja lattiaa, huonekaluja ja huoneita. Se oli suurempi mitä se ulkoa näytti. Lattia oli pähkinänruskea ja seinät kermanvalkoiset. Oven vieressä oli hopeanvärinen naulakko, jossa roikkui kolme täysin identtistä mustaa nahkatakkia. Miehet ohjasivat minua harmaita kiemurtelevia portaita pitkin alakertaan. Seinät muuttuivat tummanharmaiksi, samoin lattia. Kaikki oli harmaata, aivan kaikki. Ikkunat oli tummennettu täysin mustiksi, jottei sisään näkisi.
Hetken käveltymme saavuimme melko suurehkoon huoneeseen, jällee harmaaseen. Sisällä oli paljon minun ikäisiäni nuoria lapsia, 15-vuotiaita ulkonäöstä päätellen.
''Eläinuhrit'', mietin hiljaa mielessäni. Se oli jonkinlainen huone myös. Sitten minulle valkeni, mutta liian myöhään. Me kaikki olemme uhreja. Naru katkaistiin ranteiltani ja teippi repäistiin suun edestäni. Sen jälkeen minut heitettiin viisi henkilöä sisältävään selliin.
Tartuin harmaista kaltereista ja huusin miesten perään:
''Te ette voi tehdä meille näin!'' kuulin vain epämääräistä naurua ja sitten he häipyivät. Ovi oli lukittu, huoneesta ei siis voinut mitenkään päästä pois, muutakuin isolla avaimella, minkä miehet kantoivat pois häipyessään.

''Mitä sä teit?'' kysyi harmaalle seinälle nojaava ruhjeilla oleva tyttö. Tai sitten hän oli poika. En osannut sanoa hänen tummanruskeasta poikatukastaan, vaaleasta marmori-ihostaan ja hopeanvärisestä huulilävistyksestään. Tummanruskeat suklaasilmät näyttivät tytön omaamilta, joiden ympärille oli levitetty mustaa kajaalia.
Esitin kysyvän ilmeen kasvoilleni ja kuulin selvennystä:
''Mitä sä teit, että sä jouduit tänne?'' hän korotti ääntään kolmen viimeisen sanan kohdalla, valkoiset hampaat yhdessä, jossa yhdessä kulmahampaassa oli keltainen hammaskoru.
''Nauroin'', kerroin hänelle ja kuulin vastaukseksi vain naurua. ''No mitä sä?'' kysyin häneltä saman kysymyksen ja sain vastauksen tuota pikaa:
''Ostin purkkaa''. Nauroin tahtomattani ja kuulin viereisestä huoneesta kissan mau'untaa.
''Onks tuolla eläimiä, joita teloitetaan viattomina, ilman mitään syytä?'' kysyin ja silmäni alkoivat kimmeltää, meinasin purskahtaa itkuun. Kaikki huoneessa olijat nyökkäsivät.

''Juuso! Tänne sieltä!'' huudahti salaperäinen mies jolla oli vain pikimustaa päällä: myssy, saappaat, takki, viitta, nahkahousut, naamari ja hanskat. Vaaleatukkainen poika nousi seisoalteen ja lähti miehen mukaan. ''Hei'', hän huusi vielä portailta. ''Sä, oot sit seuraavaks!'' hän jatkoi ja osoitti paksulla sormellaan minua. Klunks. Poika katsoi minuun onneton ilme kasvoillaan.
''Apua apua apua!'' huusin täysin paniikissa. Muut katsoivat minuun kummissaan ja yksi tyttö tokaisi siihen:
''Älä pelkää, se on vain pitkä ja tuskallinen operaatio, kun he poraavat päähäsi reiän, vetävät aivosi ulos ja-'', lause loppui kesken, kun pitkähiuksinen tyttö kertoi:
''Se on vain nopea tappo'', hän hymyili vienolla hymyllään.

Sisään astui sama mies ja hänen kengistään jäi veriset jalanjäljet.
''Maria, tänne sieltä!'' sama mies käskytti puolestaan minua. Nousin paniikissa ylös ja kävelin miehen rinnalla ylös teloitushuoneeseen. Oikeasti, se oli teloitushuone. Ellei tumma ovi valehdellut. Isolla laatalla luki: ''Teloitushuone'', mustilla kirjaimilla painettuna. Astuin sisään huoneeseen ja miehet lukitsivat minut pöydälle ja sitoivat käteni sekä jalkani. Näin terävän, pitkän kiiltävän piikin, joka ennätti olkapääni. Ei taas piikkejä, pyydän, minä rukoilin mielessäni. Sitten silmissäni sumeni, enkä tuntenut enään sydämeni lyöntejä. ~

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Heissan!

Kuka minä olen?
Hei. Mä oon siis Marlena, ikää multa löytyy riittävästi, täytän syksymmällä kolmetoista. Tykkään aivan hirvittävästi kirjoittaa, etenkin ficcejä ja novelleja. Oon kirjotellut jo varmaan vuoden, äidinkieli mulla on todistuksen mukaan 9. 



Mikä tämä blogi on?
Tämä on tarkoitettu kirjallisuus-, novelli- ja ficciblogiksi. Eli kirjoitan tänne aina välillä erilaisia novelleja, kirja-arvosteluja, ficcejä... Ottakaa huomioon: kuuntelen aina teidän mielipiteitänne, mistä voisin kirjoittaa tänne esimerkiksi arvostelun c: